Ajattelin, että tälläinen blogi voisi olla kiva kirjoittaa ja purkaa ajatuksia. Pidän kirjoittamisesta ja miettiä asioita ja saada uskopuolisen kommentti tai mielipide.
Minä olen aina ollut sitä mieltä ettei kenenkään mielipiteitä voi muuttaa eikä saakkaa, jokaisella on ne omat ja niistä kuuluukin pitää kiinni.
En oikein tiedä mikä täällä on peruskäytäntö, mutta ajattelin että voisin aloittaa elämästä ja siitä kohdanneista kysymyksistä ehkä saan jopa vastauksia…
Olen siis nuori, mutta rohkea ja elämää nähnyt nainen. Muistan ikuisesti pienenä kun isäni ja äitini erosivat kun olin kolmen vanha, enhän minä sitä muista koska olin viellä niin nuori, mutta kertomusten mukaan isäni piti yhteyttä tyttäreensä vasta kymmenen vanhana. Muistan joitain kohtia tai ehkäpä ne olivat valokuvia joista vain palautui mieleeni jotain, kun istuin isäni sylissä hänen soittaessa kitaraansa ja laulaen jotain kuusikymmentä luvun biisiä, joka oli helppo soittaa epävireisellä vanhalla korpulla.Siinä meni noin kolmisen vuotta kun näin iskäni uudelleen sen tapaamisen jälkeen kun jostain tuli mies joka sanoi olleensa isäni, pitikö minun uskoa? Ei tietenkään, miten olisin voinut pitää tuntematonta ihmistä jotenkin isäni kaltaisena. Äidilläni ei koskaan ollut muita miehiä joten ne olivat muutenkin outoja tapauksia elämässäni.
Nuoruudessani kun aloitin ryyppäämisen tai no kolmannen kaljan nostaminen tuotti silloin jo vaikeuksia, mutta kuitenkin. Oli tupakanpolttoa ja huumeita. Olin kauhukakara, jota ei koskaan perheeseen ollut toivottu. Amiksen aloitettuani päätin, että kun olin jo viisitoista vuotiaana aloittanut tekemään töitä niin varmasti pystyin jo muuttamaan omaan kotiin. Eihän se niin mennyt vaan muutin huonolle alueelle parhaan lapsuuden ystäväni kanssa, joka hädin tuskin tiesi mitä raha tai elämä olivat.
Isäni aina välillä soitteli ja kyseli vointia ja kuulumisia ja joka toinen sana puhelusta viittasi rahaan. Uskoin alussa kaiken, antaisitko isipapallesi hieman kun iskällä ei ole ruokarahaa ollenkaan. Annoin ja annoin ja uskottelin itselleni, että joskus hän viellä on isäni ja minäkin tunnen samoin. Paskat, kaikki oli täyttä valetta. Tajusin sen täysiikäisenä ja kun sain kaiken maailman paskan vaan niskaani, että mikä vahinkolapsi olinkaan.
Äitini suutuksissaan huusi, sutkin nelikymppisenä sain ja velisikin 23- vuotta nuorempi. Ei olisi pitänyt sinua synnyttää ikinä. Olet vain vahinko ja siksi saat vapaat kädet elämääsi ja tee sille mitä haluat.
Niin tein, otin ohjat ja vedin kaiken ylösalaisin mitä vain sain. Vedin yhteydet poikki perheeseen, sukulaisiin ja hyviin ystäviin. Liikuin huonossa seurassa ja aloin seurustelemaan miehen tai siis poika hän silloin viellä oli, niin kuin kaikki itsensä ikäiset pojat olivatkin kehitykseltään. Jami oli hänen nimensä, rakastin häntä tai niin luulin. Ryyppäsimme aina yhdessä ja kävimme silloin tällöin polttelemassa ruohoa, mitä se oli normaalia elämää joskus. Niin minä sen ainakin näin.
Kaikki oli ihanaa siihen asti kun kihlasormus oli sormessani, siitä alkoi helvetti. Ensimmäisen kerran kun nyrkillä sängyllä uhkattiin ja pyydeltiin jälkeenpäin anteeksi kaikki annettiin anteeksi ja viellä kolmannen ja neljännenkin kerran. Sitten se meni jo siihen, että jos jätät tiedät mitä tapahtuu ja kun ei ollut paikkaa mihin mennä. En voinut soittaa äidille, että hae minut pois ei, se ei vaan mene niin. Joskus haluasi pyyhkiä hiekasta ne teot mitä on tehnyt väärin ja kirjoittaa uudelleen mitä haluisi tapahtuvan. Kolmas kerta oli jo keittiöveitsi, se kirpasi vaikkei osunut mutta nyrkillä naamaan silti. Uskalsin kerran antaa takaisin kaukosäätimellä suoraan tauluun, mutta viimeiseksi teoksi se sitten jäikin. Vihaan miehiä sanoin ja en koskaan enää ota sellaista miestä tai ketään ikinä. Jättäminen ei vaan ole helppoa kun toinen jo väkisin ottaa sen minkä haluaa ja on jo satuttanut niin pahasti sinua ja sisimpääsi. Silloin ensimmäisen kerran tunsin rohkeuteni ja itseluottamukseni olevan mennyttä kauraa sillä liian monesti valheet jättivät taakse isot arvet ja suuret puheet….jatkoa tulossa